Koululiikunta ei tapa…Mutta ei se vahvistanutkaan

Nettisivujani päivitellessäni löysin alla olevan, luonnokseksi jääneen blogitekstin. Teksti on kirjoitettu muutama vuosi sitten, kun yläkouluikäisten kuntoa ja liikkuvuutta mittaavat Move-testien tulokset olivat romahtaneet. Asiaan otti silloin kantaa kepLin Kalle Lassila, ja alla oleva teksti oli vastinetta hänen ajatuksiinsa.

Move-testejä ei tammikuussa tehdä, mutta juuri nyt on aika kun hyvin moni suomalainen aktivoituu- tai ainakin haluaisi aktivoitua – liikkumaan. Siksipä ajattelin julkaista tämän tekstin nyt, jospa se innostaisi jotakuta, kenties jopa sytyttäisi liikkumisen kipinän.

Kalle Lassila otti vahvan kannan koululiikuntaan keskipohjanmaan vlogissaan. Hänen mukaansa liikkuminen koulussa ei ole traumatisoinut ketään. Olen vahvasti eri mieltä.

Olen koululiikunnalla tehokkaasti liikunnasta vieroitettu suomalainen. Enkä ole yksin. Taapersin peruskouluni läpi hiljaisena, arkana, hieman pullerona, kankeana ja hitaana lapsena. Täydellinen nolattavaksi liikuntatunneilla.

Liikunnan harrastaminen ei lapsuus- ja nuoruusvuosina ollut elämässäni millään sijalla. En koskaan ollut luokan välkyin, keskiarvoni oli kyllä yli 8,5 mutta yksikään numeroista ei tullut ilmaiseksi. Jouduin käyttämään iltani lukemalla läksyjä, ja siihen kun lisätään yläkouluiässä pienimuotoinen koulun ohella työssäkäynti, olivat illat jo aika lailla täysiä. Liikunnalle ei ollut kiinnostusta, eikä sitä myötä aikaakaan. Enkä koskaan ajatellut että olisi pitänyt ollakaan. Koulun liikuntatunnit ja liikunnasta tuleva numero olivat välttämätön paha, asia josta vain piti selvitä jotenkin.

Mitä se arki 80-90-luvun koulumaailman liikuntatunneilla sitten oli sellaiselle pienesti kömpelölle, hitaalle ja kankealle lapselle ja nuorelle? Nöyryytystä. Oman huonommuuden kohtaamista tunti toisensa perään. Porukan ulkopuolelle jättämistä. Selän takana naureskelua, joskus myös päin naamaa kuittailua. Ymmärsin kyllä koulutovereideni käytöstä, en minäkään olisi englannintunnin ryhmätyössä halunnut parikseni sitä luokan huonointa, kun itse olin siinä oppiaineessa melko hyvä. Mutta ei asian ymmärtäminen tehnyt sitä yhtään kevyemmäksi kantaa. Peruskoulun jälkeen asenteeni liikuntaa kohtaan oli kehittynyt vahvaksi: Olin huono liikunnassa, vihasin sitä, ja piste.

Lassilan vlogi sain minut pohtimaan asiaa monelta kantilta. En ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että liikunnassakin olisi voinut kehittyä. Käytin paljon aikaa parantaakseni muita itselleni heikompia oppiaineita, luin tuntikausia kemian, fysiikan ja maantiedon oppikirjoja saadakseni numeron hilattua edes kasiin. Liikunnan kohdalla tyydyin siihen mitä olin, en koskaan edes ajatellut että siihen voisi – ja kannattaisi- panostaa. Näin jälkikäteen ajateltuna ihmettelen miksi en tuota tajunnut.

Mietin myös mikä erottaa huonouden liikuntatunneilla huonoudesta vaikkapa siinä kemiassa. Missään muussa oppiaineessa lapsen ja nuoren heikkoutta ei tehdä niin räikeästi muille näkyväksi kuin liikuntatunnilla. Kemian kokeen saat tehdä itseksesi kynänpäätä pureskellen, tunnilla voit istua hiljaa viittaamatta jos et tiedä vastausta. En muista että kemian (tai ruotsin, tai maantiedon…) tunnilla olisi koskaan käsketty oppilaita riviin taululle, annettu vaikea tehtävä ja katsottu sitten porukalla kuka tiesi ja kuka ei. Ei todellakaan, sehän olisi ollut nöyryyttävää ja nöyryytys oli jo silloin kitketty pois peruskoulun toimintamalleista. Paitsi liikuntatunnin osalta. Liikunnassa osaamisesi ja osaamattomuutesi läväytettiin kaikkien nähtäväksi ja naureskeltavaksi vuosi vuoden jälkeen. Ja se oli aivan normaalia ja tavallista toimintaa.

liikunnanopettajani oli ihana ihminen. Mutta hän opetti liikuntaa niin kuin silloin opetettiin, niillä tieto- ja talousresursseilla ja totutuilla käytännöillä mitä niinä vuosikymmeninä oli käytössä. Myös luokkatoverini olivat oikein mukavia ihmisiä, itselleni vain ei oltu suotu samanlaista intoa ja kilpailuviettiä mitä heistä joillakin oli. Siinä tilanteessa on helppo ajatella että eikö se nyt voisi vähän ees yrittää…

Mitä sitten tapahtui aikuisiällä? Aloitin hierojan työt vuonna 2000. Halusin perehtyä enemmän venyttelyliikkeisiin ja liikkuvuusharjoitteisiin, jotta osaisin ohjeistaa asiakkaita näissä asioissa. Vastaanottoni seinän takana oli naisten kuntosali, ja ”eksyin” siellä järjestettävälle venyttelytunnille. Salin vetäjä Anne Harju oli aivan uskomaton persoona, innostava, energinen ja kaikki ja kaikenlaiset liikkujat hyväksyvä, todellinen tavallisten ihmisten liikuttaja. Hänen rohkaisemanaan uskalsin kokeilla myös kuntosalia ja ryhmäliikuntatunteja, ja rakastuin liikuntaan aivan päättömästi. Painoin silloin 120 kg, ja uskalsin mennä, tehdä ja näyttää itselleni että osaan, uskallan ja pystyn!

Tärkeintä oli tajuta että kukaan ei enää arvostele. Eikä kukaan sanele mitä minun pitää tehdä ja kuinka kauan minun pitää jaksaa. Saan lopettaa heti jos siltä tuntuu, eikä toista kertaa tarvitse mennä jos ei ollut kivaa. Saan valita ihan itse mitä teen vai teenkö mitään, ja minä valitsin tekemisen. Koska se toi hyvän olon kehoon ja rauhoitti ja rentoutti mieltä. Tämä oli vuonna 2000, ja tässä hetkessä voin sanoa että kaikenlaista on liikunnan saralla kokeiltu, enkä voi kuvitella enää elämääni ilman liikuntaa.

Teen fyysistä työtä, missä työasennot ovat yksitoikkoisia ja kehoa kuluttavia. Olen läpikäynyt neljä lannerangan välilevynpullistumaa ja kuntouttanut itseni niistä levon ja liikunnan sopivalla yhdistelmällä. Kehossani on paljon hauraita kohtia ja olen vuosien aikana laihtunut ja lihonut massiivisia määriä. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa että kehoni on kulutettu. Rakastan työtäni, ja haluan tehdä sitä mahdollisimman pitkään. Tiedän järjellä että pitkän uran saavuttaminen vaatii sen, että hoidan ja huollan työvälinettäni eli kehoani parhaan taitoni mukaan. Myös mieleni kaipaa liikettä. Moni huoli on hukutettu vuosien aikana uimahalliin, Monta ongelmaa ja harmitusta on saatu järjestykseen lenkkipolulla tai joogatunnilla. Vieläkään en halua verrata suorituksia mihinkään tai keneenkään, en välitä käyttää edes sykemittaria. Ainoa mielestäni tärkeä mittari liikunnassa on se, miltä se minusta tuntuu ja millaisen olon se keholleni ja päälleni antaa. Nautin liikunnan seisovasta pöydästä juuri sitä mikä sillä hetkellä tuntuu houkuttelevalta ja antaa eniten iloa.

Se mistä itse olen eniten huolissani on liikkumattomuuden vaikutus toimintakykyymme. Hierojan työssä näen aitiopaikalta mitä nykyinen istuva työ-ja muukin elämämme vaikuttaa ihmiskehoon. Tämän hetken yläkoululaiset ovat ensimmäistä ikäpolvea, joka on nököttänyt ruudun äärellä koko elämänsä. Jo parikymppisten liikkuvuus ja lihaskunto on romahtanut huolestuttavasti. jos mikään ei muutu, niin missä kunnossa heidän keho on kahdenkymmenen vuoden päästä?

Sen sijaan että miettisimme kuinka saada koululiikunnasta houkuttelevampaa ja liikunnanopettajista innostavampia ja inspiroivampia, tulisi mielestäni kääntää katseet ihan jokaiseen opettajaan ja kasvattajaan. Koko ajan suurempi ja suurempi osa suomalaisista tekee päätetyötä. Ihmistä ei ole luotu istumaan, ja päätetyön tauottaminen on sallittua, sen pitäisi olla jopa pakollista. Jos jo esikoulusta lähtien lapset ja nuoret totutettaisiin siihen että joka tunti pidetään pieni venyttelytuokio yhdessä, muutama liikkuvuusliike, pari hengitysharjoitusta jne, kasvaisi tulevaisuuden sukupolvi kiinni siihen ajatukseen että keholle pitää antaa tauko jotta se jaksaa jatkaa. Oma ikäluokkani istuu tyynesti koko päivän töissä, meidät on kasvatettu istumaan hiljaa ja tekemään mitä käsketään. Mutta pidetään huolta että tulevat sukupolvet tottuvat siihen että istumista pitää tauottaa, ja liikunta ei ole vain liikuntatunneilla tapahtuva epämiellyttävä pakko, vaan jokatuntiseen arkeen kuuluva kehonhuoltotuokio, mihin meillä kaikilla on oikeus ja velvollisuus. Viisi minuuttia kehonhuoltoa tunnissa on yläkoululaisten kuuden tunnin koulupäivän aikana jo puoli tuntia liikettä, ja uskallan villisti veikata että myös opettajat hyötyisivät pienistä huoltotauoista…. Joten opettajat, hyödyntäkää ryhmänjohtajan asemanne ja ryhtykää venyttelemään yhdessä nuorten kanssa! Joku nuori saattaa alkuun vähän nurista, mutta uskonpa että aika pian he huomaavat tauottamisen hyödyt.